Dream it then do it

Juhliessani 20v syntymäpäivääni, olin onnellinen pari viikkoa aiemmin saadusta valkolakista ja olin siinä uskossa, että lähden aupairiksi Englantiin, tarkalleen ottaen Lontooseen. Nyt 2 vuotta myöhemmin oon aupairina Cambridgessa, 50 minuutin junamatkan päässä Lontoosta. Miun haave on vihdoin toteutunu, mutta ei ollenkaan niin kuin olin sen suunnitellu.

Tässä kahden vuoden aikana muutin Australiaan, lomailin Balilla ja tutustuni jopa Lappiin. Asuin suurkaupungissa sekä outbackissa. Näin koalat, kengurut ja upeita luonnonpuoistoja ja uskaltauduin reissaamaan Australian sisällä; lensin Melbourneen ja päädyin Cairnsiin. Uskalsin haaveilla ja sen myötä myös toteuttaa unelmia: kävin snorklaamassa, kokeilin laitesukellusta ja hyppäsin laskuvarjohypyn.
     Suomeen palatessani otin suunnan kohti pohjoista. Olin Levillä, keskellä pakkasta ja lumikinoksia  tonttupuku päällä. Jingle Bells ja Rudolf the Red Nosed Reindeer oli joka päivän hittibiisejä, laskettelurinne oli uus pulkkamäki ja saunominen oli melkein jo harrastus.
Lapista palauttuani kerkesin 2 kuukautta kuluttaa sohvan kulmaa ennen kui päädyin Englantiin.

Tällä hetkellä tuskailen sen ajatuksen kanssa, että kohta tulee vuosi ikää lisää. 22 vuotta ei oo monen mielestä paljon, mutta kun ajattelen että miulla ei oo ammattia tai edes omaa kotia, voin tuntee kuinka stressi on jo takaraivossa. Oonkin tässä lähiaikoina useaan otteeseen miettinyt, että olisko miun sittenkin pitänyt jättää välivuodet pois? Oonko jääny jälkeen tai pitäiskö miun olla enemmän aikuinen?
  Joskus lähteminen on kuitenkin se paras ja oikee ratkaisu, miulle ainakin oli. Oon tavannu paljon toinen toistaan upeampia ihmisiä. Miulla on läjäpäin korvaamattomia muistoja. Opin siivoomaan, pesemään pyykkiä, laittamaan ruokaa, huolehtimaan itestäni. Osaan nauttia arkipäiväsiä asioista  ja arvostaa perhettä, esimerkiksi äitiä, enemmän ku koskaan ennen. Ja onhan miulla se kuva Harrysta ja Meghanista.
     Kun kelaan taaksepäin ja mietin mitä kaikkee miun viimeisimpään 2 vuoteen mahtuu, en voi olla muuta kuin onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Mie oon saanu toteuttaa niitä omia haaveita ja ideoita sekä oppinut käytännössä, että asioilla on tapana järjestyä.
   Ennen miun lähtöä olin tavannut ajatella, että liikaa ei kannata suunnitella. En viitsiny sanoa miun ideoita ääneen,  en aina edes uskaltanu kertoa, että haluun ''isona'' lääkäriks, vaikka oon puhunu siitä ensimmäisen kerran jo ala-asteella. Näiden 2 vuoden aikana oon nähny, että jos jostain voi puhua ja haaveilla se voi oikeesti jopa tapahtua. On myös ihan okei, jos siinä samalla uskoo itseensä.

Vaikka vieläkin joka viikko ikävöin maailmaa ja matkustamista, Australiaa ja niitä ihmisiä, joista kerkes tulla tärkeitä niin uskon, että miun paikka on nyt tässä, onnellisena. Miun matka Englantiin kesti 2 vuotta ja ehkä niin oli tarkotuskin? Vihdoinkin koen olevani valmis opiskelemaan ja pysymään Suomessa (ainakin hetken). 

Eräs minuu viisaampi totes ''koti voi olla maailmalla ja Suomi on nyt se paikka, missä opiskella''.

- M

Yksin.

Lähdin Australiaan yksin ja viimosen kuukauden aikana reissasin osan matkaa ihan itsekseni. Valehtelematta voin sanoa, välillä tuntuu tosi yksinäiseltä, kun kaikki tärkeimmät ihmiset on noin 15000 kilometrin päässä. 

''Tuu kotiin, jos tuntuu yksinäiseltä.'' 

Miun matka täällä on vielä kesken, joten en oo vielä valmis suuntaamaan kotiin. Joskus se, että tuntuu yksinäiseltä, auttaa vaan ettimään niitä paikkoja, asioita ja ihmisä, jotka muistuttaa miks on niin siistiä olla ihan vain minä ja maailma.

Yläasteen alussa en ois voinu kuvitellakaan, että lähtisin yksin yhtään mihinkään. Yksin oleminen oli yks suurimpia pelkoja, mitä miulla oli. En esim. 7. ja 8. luokalla lähes koskaan kävelly käytävillä yksin vaan pysyttelin tiiviisti kaveriporukan lähettyvillä. Joskus harvoin tuntien alkamisen jälkeen saatoin kävellä kaapille, jos olin unohtanu sinne jotain.
      Kun ensimmäistä kertaa olin hostellissa yksin, mietin vaan, että miks en jatkanu reissua kaverin kanssa samaa matkaa. Samalla tavoin kyseenalaistin omia päätöksiäni ennen kun lähdin skydiving toimistolle tai Whitsundays purjehdukselle. Kuten lähes jokaisella muullakin kerralla, näilläkin kerroilla oon huomannu, että tein oikeen päätöksen lähtiessäni, vaikka matkaseuraa ei aluks ollutkaan. Osa niistä mahtavista ihmisistä, joita oon matkan aikana tavannu, ois varmaan jääny tuntemattomiks, jos siinä vieressä ois aina ollu joku tuttu.

Oon oppinu nauttimaan yksinolosta kunhan on ihmisiä ympärillä. Sain viettää entisen host-perheen luona muutaman yön ja oisin saanu jäädä vielä pidemmäksikin aikaa, jos olisin halunnu. Niin kiitollinen kuin olinkin ilmasesta majotuksesta ni sieltä oli vaan helpottavaa lähteä hostelliin. Nyt kaikki on paljon lähempänä ja tunnen olevani taas "back in business". Enää työttömyys tai suunnitelmien puute ei vaivaa ja tuntuu et saan enemmän aikasiks. Hostelli on ympäristö, missä saan olla yksin ihmisten keskellä tietäen, etten varmaa oo ainut, joka ettii töitä tai menee päivä kerrallaan.

Välillä, kun näkee jotain niin upeeta, että sitä ei osaa sanoin kuvailla ja jolle kuvat ei anna oikeutta, sitä toivois, että ois joku joka jakais sen hetken siun kanssa. Vaikka kuinka yrittäisin selittää, miten hieno tää reissu on ollu (kuvien avulla tai ilman), niin ei se koskaan oo sama kuin ois ite nähny.
      Kaikesta huolimatta saan silti sanoa, on tää vaan ollu niin siistiä! Oon nähny monia upeita paikkoja ja tavannu niin ihania ihmisiä, et hetkeäkään en vaihtais pois. Vaikka välillä mieli kaipaa kotiin ja perheen ja kavereiden luokse, ni enemmän houkuttelee tietää, mitä tällä maalla on vielä miulle tarjota. Ehkä ens viikolla on jo töitä.

- MILJA

(joka valloitti sohvan, yksin.)

Australialaiset karvakamut

Koalat ja kengurut on saanu lähtemättömän paikan miun sydämestä. Aina, kun tulee mahdollisuus niin mielelläni lähden kattomaan näitä hellyttäviä olentoja (ainakin jos se on ilmaista). Kaupungissa tai lähiössä harvemmin näkee muita kuin ruokaa varastavia lintuja, mutta sitten kun poistuu kiireisen asfalttimaailman ulkopuolelle niin kannattaa jo katsella ympärilleen. Ite koen olevani onnekas, koska oon saanu nähdä koalan ja muutaman kengurun ihan luonnonvaraisina. Tosin ne luonnonvaraset kengurut on saattanu olla myös vallabeita, jotka on oikeestaan vaan  pienempiä kenguruita. Miulle, joka en erota niitä toisistaan, ne on käytännössä yks ja sama. 

''Vain 12 kilometrin päässä Brisbanen keskustasta sijaitseva Lone Pine on maailman vanhin ja suurin koalapuisto ja koti yli 130:lle koalalle. Täällä voit pidellä koalaa sylissä, syöttää kenguruita ja kohdata koko joukon australialaisia eläimiä vompateista vesinokkaeläimiin niille luonnollisessa, kauniissa ympäristössä.''

Lokakuun lopussa tehtiin reissu Lone Pinelle ja olin siitä varmaan yhtä innoissani ku miun 3-vuotias matkaseura. Ainut ero tais olla, että mie en kysyny 2minuutin välein, ollaanko jo perillä. Lipusta maksoin muistaakseni $28, mikä sinänsä on aika paljon, mut toisaalta koin et oli tuo ihan sen arvosta.

           Ihan ensimmäiseks käytiin syöttämässä kenguruita ja wallabeita (ite en tienny et siel oli useempikin laji, netti kerto miulle tästä). Jotenkin koin et kengurut ymmärs ottaa elämän rennosti, ku siel ne vaan makas maassa ja odotti et joku toi käden täynnä ruokaa suoraan suun etee. Yks kenguruista tosin tais olla sen verran nälkänen, että kun nousin ylös ja lähdin kävelemään ruokapussin kanssa poispäin, hää hyppi miun perää ja otti kädestä kiinni. Ei siinä voinu oikee muuta tehä ku antaa vaan lisää ruokaa. 

 

Tuolla koalapuistossa koalat oli jaettu erilaisiin ''osastoihin''. Kindergarten pienille ja söpöille, retirement home vähän iäkkäämille ja sitten vielä ns. perhealue, missä emot sai olla rauhassa poikasten kanssa. Siel taitaa olla vielä muitakin tällasia alueita, mutta ite en muista muita kuin nuo kolme. Koska oli mahdollisuus, ni pitihän se päästä pitämään koalaa sylissä. Kynnet oli ehkä vähän terävät tällä kyseisellä rouvalla, mutta turkki oli oikein pörröinen ja pehmeä. 

Jos oot sattumoisin tulossa Brisbaneen tai jonnekin tänne lähelle, suosittelen lämpimästi vierailemaan kyseisessä paikassa. Mie ainakin nautin tuolla ollessani ja veikkaan, että mukava päivä tulee oli kyseessä sitten nuorempi tai vanhempi henkilö. Vaikka paikan nimi onkin Koala Sanctuary niin kyllä sieltä löytyy eläintä, jos jonkin moista: emuja, pussiahmoja, dingoja, nokkaeläimiä, lintuja ja muita, joita ite en nyt vaan muista.

Viettäkäähän oikein mukava viikko! :)

MILJA

Joulua kahtena päivänä

Pääsiäisen lähestyessä on vähintään loogista ja melkein jopa ajakohtaista kirjoittaa joulusta, jota tällä kertaa sain viettää kahtena päivänä.

   Jouluaattoa vietin sukulaisten kanssa, jolloin joulupöydästä löytyi tuttuja jouluruokia: lanttulaatikkoa ja karjalanpiirakoita munavoilla. Aurinko paistoi lähes pilvettömällä taivaalla, lämpötila oli reilusti yli 25°C ja joulun kunniaksi päätin uida tonttulakki päässä. Tuli jotenkin tosi kotoisa olo, vaikka sää ei muistuttanut Suomen joulua ollenkaan ja sukulaisiakin olin nähnyt vain pari kertaa aiemmin. Olin myös erittäin onnessani uudesta pressopannusta, joka sai pikakahvit jäämään osaksi historiaa. 

           Jouluaattoiltana käveltiin kattomaan joulupihaa, jonka eräs nainen on pystyttänyt joka joulu jo 40 vuoden ajan (jos muistan oikein). Pihalta löytyi perinteinen joulukuvaelma, joulupukki rekensä kanssa sekä  ei niin perinteinen kenguruvaljakko. Paljon kauniita jouluvaloja oli laitettu koristamaan pihaa ja talon seinää. Ite tykkään enemmän pelkistetyistä joulukoristeista ja yksinkertasista valoista, mutta kieltämättä piha oli kaunis, vaikka välillä en tienny, että mitä pitäis katsoa. Illan kruunas kuva joulupukin kanssa, vaikka aluks tarkotuksena oli seisoa vieressä eikä istua sylissä. Päivän naurut tuli kuvaa ottaessa!

Australialaiset viettää joulua joulupäivänä ja jouluaatto ei oo täällä oikeestaan muuta kuin seuraavan päivän valmistelua. Joulupäivänä mentiin host äidin veljen luokse, jossa meitä olikin sitten reilu 15 henkilöä. Päivä alotettiin lahjojen jakamisella, mikä sinänsä oli hassua, koska ite oon tottunu siihen, että lahjat jaetaan vasta ruuan jälkeen. Tosin lapset varmaan tykkää tästä versioista enemmän. Lahjojen jälkeen alkoi joulupöydän valmistelu, josta löytyi salaattia jokaiseen makuun, lihaa useampaa sorttia, kanaa ja paljon katkarapuja, jotka vaan tuijotti minuu epäilyttävästi sieltä kulhon pohjalta. Jokaiselle oli katettu oma paikka nimikyltein ja omalta paikalta löytyi myös pieni lahja. Ihana idea, että kun istuu ruokapöytään niin yllätyksenä löytyy vielä lahja. Ehkä tää idea lähtee miun mukana Suomeen?
           Suomalainen ja australialainen joulu ei oikeastaan poikkea toisistaan niin paljon ku olin kuvitellu. Olin vissii kuvitellu päässäni jotain yhtä suurta eroa ku maalla ja merellä. Sää on lämpimämpi ja jouluruuat on erilaisia, mutta perus idea on täysin sama, nautitaan siitä, että ollaan läheisten kanssa, unohtamatta lahjoja (kyllä ne nyt vaan kuuluu jouluun). Koko päivän miulla oli olo, että oon oikeesti tervetullu, mikä ei välttämättä tällasessa tilanteessa oo itsestäänselvyys. Tunnelma oli vaan tosi rento ja iloinen koko päivän, puhetta riitti joka suunnalla. Miullakin oli jopa sellanen olo et on oikeesti jouluaatto ja joulu - se saattoi myös johtua siitä, että kun katoin ikkunasta ulos niin oli harmaata ja sateista, ihan kuin joulu 2015 Suomessa.
         

Nautin noista kahdesta päivästä tosi paljon enkä vaihtais tätä joulua pois. Kiitos siitä kuuluu näille ihmisille täällä, jotka on tehny alusta asti toivottanu miut vaan lämpimästi tervetulleeks. Toki hetkittäin oli ikävä Suomeen, mutta onneks Skypen avulla näin niitä tärkeitä ja sain toivottaa hyvää joulua. Luultavasti tää joulu tulee olemaan yks niistä harvoista, jotka muistaa viel monen vuoden päästä.

MILJA

Matkablogin alku?

Miun seikkailu Australiassa alko viime lokakuussa ja 6 kuukauden rajapyykki lähestyy jo uhkaavaa vauhtia. Suunnitelmissa oli, että pidän matkablogia koko vuoden ajan, mutta heti ensimmäistä tekstiä kirjoittaessa tuli sellanen olo, että blogin kirjottaminen ei oo se mihin haluun aikaani käyttää. Kuitenki nyt, melkein puolen vuoden jälkeen, rupesin miettimään blogin kirjottamista uudelleen. Ajattelin et tää vois tavallaan olla miun matkapäiväkirja.

Oon ihan alusta asti asunu Brisbanessa ja oon tässä reilun 5 kuukauden aikana oppinu tykkäämään tästä paikasta tosi paljon. Välimatkat täällä tuntu pitkältä pienen Imatran jälkee. Matka Imatralta Lappeenrantaa kestää yhtä kauan ku miun matka keskustaan, jos siis oon päässy autolla juna-asemalle. Kävellen asemalle menee vielä ylimääräset 40 minuuttia. Nyt oon jo ottanu tavaks lukee uutisia (jopa minä luen niitä aina välillä), kuunnella musiikkia tai soittaa Suomeen ja päivittää kuulumisia.

      Aluks oli vaikee tottua moneen asiaan - ruoka tarjoillaan valmiiks lautaselle, please ja thank you pitää laittaa joka toisen lauseen loppuun ja jopa kaupan kassa  kysyy 'how are you', joskus 3 lisäkysymyksen kera. Olin ihan varma etten ikinä totu näihin tapoihin ja ensimmäiset 2 viikkoa yritin vältellä small talkia ja olla vaan suomalainen, joka sanoo kassalla ainoastaan 'moi, en tarvii kuittia, heippa'. Enää sillä ei oo väliä onks menossa elämäni paras vai surkein päivä, koska kaupan kassalla miulle kuuluu aina pelkkää hyvää.  Aika helposti sitä loppujen lopuksi tutustuu uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Yksin mie tänne tulin mut enpä mie täällä yksin oo ollu. 

Seuraavaks suunnitelmissa ois kokeilla backpacker elämää. Miten, missä ja milloin - on kysymyksiä joihin en osaa vastata. Oon kotiutunu (laiskistunu) nii hyvin, et ajatus leveen sängyn, oman kylpyhuoneen ja valmiin ruuan jättämisestä hidastaa töiden ettimistä ja matkasuunnitelmien tekemistä aika paljon. Tiiän vaan et haluun jossain vaiheessa kokee, millasta on elää hostellissa pidempään kuin 3 yötä ja millanen se ilmapiiri siel oikeesti on. Siinä vaiheessa viimeistään pitää oppia laittamaan ruokaa. Tai ainakin keittämään nuudeleita.

Mukavaa loppuviikkoa! :)

MILJA